Multippeli myelooma kehittyy usein esiastevaiheen, merkitykseltään epäselvän monoklonaalisen gammapatian (D47.2, MGUS) kautta. MGUS etenee myeloomaksi keskimäärin noin 1 %:lla potilaista vuodessa. Myelooman oireetonta esivaihetta kutsutaan kyteväksi myeloomaksi (smoldering multiple myeloma, SMM), joka etenee osalla potilaista hoitoa vaativaksi oireiseksi myeloomaksi. Hoitoa vaativan oireisen myelooman diagnostiset kriteerit perustuvat pääasiassa kliinisiin löydöksiin ja elinvaurion osoittamiseen.

Raportin tavoitteena on kuvata hoitoa vaativan oireisen myelooman ilmaantuvuutta ja hoitoja Suomessa sekä tarkastella mahdollisia alueellisia eroja näissä. Koska hoitoa vaativan myelooman kattava ja systemaattinen rekisteröinti on haastavaa, tässä raportissa oireisen myelooman kriteerinä käytettiin Kelan myöntämää uutta lääkekorvausoikeutta diagnoosilla C90. Potilaiden seuranta alkoi lääkekorvausoikeuden myöntämispäivästä tai enintään 30 päivää sitä aiemmasta Hilmo-käynnistä, johon oli kirjattu C90-diagnoosi. Seurantaa jatkettiin 12 kuukautta tai potilaan kuolemaan saakka, mikäli kuolema tapahtui ennen seuranta-ajan päättymistä.

Ensimmäisen seurantavuoden aikana annetut hoidot tunnistettiin Hilmon toimenpidekoodien avulla ja reseptilääkitykset Kelan lääkeostotiedoista. Hoidot luokiteltiin lääkehoitoihin (sairaalassa annetut lääkehoidot ja potilaan itse ostamat lääkkeet), sädehoitoon, autologiseen kantasolusiirtoon ja palliatiiviseen hoitoon. Käytetyt toimenpide- ja ATC-koodit on esitetty raportin ”Koodit”-välilehdellä.

Tutkimusjoukon muodostivat vuosina 2019–2023 uuden lääkekorvausoikeuden saaneet potilaat. Potilaita oli koko Suomessa yhteensä 2336, keskimäärin 467 uutta tapausta vuodessa. Uusien tapausten ikävakioitu ilmaantuvuus oli koko maassa 8,1 / 100 000 henkilöä, ja se oli miehillä hieman naisia suurempi. Potilaista yli 60 % oli täyttänyt 70 vuotta diagnoosihetkellä.

Kaikkien potilaiden joukossa autologinen (omien) kantasolusiirto toteutui noin joka viidennelle potilaalle. Sairaalassa annettua lääkehoitoa sai runsas puolet potilaista ja sädehoitoa noin joka viides. Reseptilääketoimituksia oli 64 %:lla potilaista. Koska autologinen kantasolusiirto on ensilinjan hoitona yleisin alle 70-vuotiailla potilailla, hoitojen tarkastelu ositettiin alle 70-vuotiaisiin ja vähintään 70-vuotiaisiin. Alle 70-vuotiaista potilaista kantasolusiirto tehtiin vajaalle puolelle, sairaalassa annettua lääkehoitoa kirjattiin 64 %:lle, reseptilääkityksiä 73 %:lle ja sädehoitoa noin neljännekselle. Vähintään 70-vuotiailla kantasolusiirto tehtiin vajaalle 4 %:lle, sairaalassa annettua lääkehoitoa kirjattiin 46 %:lle, reseptilääkityksiä 59 %:lle ja sädehoitoa 16 %:lle.

Yhteistyöalueiden välillä havaittiin eroja lähes kaikissa hoitomuodoissa, mikä ainakin osittain selittyy kirjaamiskäytäntöjen vaihtelulla tai Hilmo-poimintojen puutteilla.

Kokonaan ilman hoitokirjauksia ensimmäisen seurantavuoden aikana jäi 17,6 % potilaista, joista 35,1 % kuoli. Lääkehoito on ensimmäinen hoito valtaosalla potilaita (63,8 %) ja sitä seuraa kantasolusiirto joka viidennelle lääkehoitoon ohjautuneista. Sädehoitoa ensimmäisenä hoitona sai 11,0 % ja palliatiivinen hoitokirjaus oli tehty ensimmäisenä hoitona 4,5 %:lle. Kantasolusiirto löytyi ensimmäisenä hoitona 3,0 %:lle, joka heijastanee puuttuvia lääkehoitokirjauksia. Noin viidennes kantasolusiirtoon vuoden sisällä päätyneistä sai vähintään kahta eri hoitomuotoa sitä ennen.

Kaikkien potilaiden yhden vuoden suhteellinen elossaolo-osuus oli 86,6 %. Alle 70-vuotiailla naisilla yhden vuoden suhteellinen elossaolo-osuus oli miehiä parempi (93,8 % vs. 90,3 %). Sen sijaan vähintään 70-vuotiailla miesten ja naisten elossaolo-osuudet olivat lähes samat (83,3 % ja 83,4 %).